Evi-tädin ja Enon luona Hangonkylässä Isän täti ja eno: Evi Karoliina Jylhä ja Helge Albinus Jylhä Evi-täti oli emännöitsijänä laivoilla. Hän oli jo nuorena tyttönä lähtenyt merille ja loi siellä sitten itselleen uran ja oli hyvin arvostettu työssään. Ariadne laivan keittiö oli kuuluisa ja siellä tarjoiltiin juhlapäivällisiä Suomen arvovieraille. Täti teki tätä työtä vielä eläkkeelle jäämisensä jälkeenkin sijaisena. Minäkin pääsin Evi–tädin kanssa matkustamaan 9-vuotiaana Ariadnella Kööpenhaminaan, Tanskaan. Laivalta on jäänyt mieleen illallispöydän valtavan iso kokonainen savulohi. Sellaista herkkua en ollut koskaan nähnyt. Tämä oli siis 50-luvulla. Lapsena muistan, että täti oli jollain tavalla aika pelottava. Hän oli isäni täti, koko suvun pelon sekaisesti kunnioittama, mutta kuitenkin huumorintajuinen ja rakastava ihminen. Hän puhutteli kaikkia aina nimellä kuin kolmannessa persoonassa: ”Anne ottaa pyyheliinan ja kuivaa nämä.” Samalla tavalla häntäkin puhuteltiin: ” Ottaako Evi-täti kahviin maitoa?”. Evi-tädillä ei itsellään ollut lapsia ja lähimmät lapset olimme sitten me Kajn kanssa sekä Götan-lapset Jukka, Pertti ja Noora. Göta on isäni serkku ja asunut Evi-tädin luona. Götan äiti oli Evi-tädin vanhin sisar, joka kuoli aika nuorena ja Göta asui ainakin jonkun aikaa Hangonkylässä Evi-tädin ja enon kanssa. Sekä isäni (Boris Asplund) että Göta olivat siis Evi-tädille sisaren lapsia. Ja me lapset olimme sitten hänen sisartensa lastenlapsia. Mutta olimme kaikki tädille hyvin tärkeitä. Ja koska meillä on niin pieni suku, niin Evi-täti ja Eno olivat meille täti ja eno. Evi-tädillä oli talo Hangonkylässä, Hangonkylän koulun vieressä. Koulu on iso kivikoulu, jossa oli myös hälytyssireeni, jota aina jonain päivänä viikossa testattiin. Evi-tädin talo oli vuorattu vihreällä minerit-levyllä, Alakerrassa oli kaksi huonetta ja keittiö, eteinen ja pieni wc. Yläkerrassa oli aula, kaksi huonetta ja pieni alkovi huone. Göta oli asunut aikanaan yläkerrassa ja siellä minäkin nukuin silloin kun lomilla olin Hangonkylässä. Useimmiten asuin kuitenkin Famun ja Fafan luona Linjakadulla. Mieleen on jäänyt tädin keittiön seinällä ollut puinen punainen sydän, jossa oli teksti: ”En kaffetår den smakar gott och stimulerar tanken, men om det allt för ofta sker, så får man hjärtebanken.” Evi-tädin talo oli aivan ihanan puutarhan ympäröimä. Puutarhan läpi kulki hiekka- tai sorakäytävä jota aina haravoitiin. Käytävää reunustivat upeat kukkapenkit ja pyöreiksi leikatut koivut. Kukkapenkeissä oli kaikenlaisia kukkia, joiden sipuleita, juuria, siemeniä ja taimia Evi-täti oli tuonut matkoiltaan. Oli ihania erilaisia liljoja ja gladioluksia, pioneja ja valtavasti ruusuja. Ne olivat todelle suurikukkaisia ja monet voimakkaan tuoksuisia. Erityisesti muistan isot keltaiset teeruusupensaat. Tädin puutarhasta on meidänkin pihaan tuotu varjoliljan ja keisarinkruunun juurakoita. Kukkapenkeissä oli paljon myös sellaisia sipulikasveja, joiden sipulit sitten kerättiin kukinnan jälkeen kellariin. Esimerkiksi iso tulppaanipenkki oli sellainen, jossa kukat vaihtuivat pitkin kesää. Puutarhassa oli myös luumupuita, joissa kasvoi meheviä, isoja, keltaisia luumuja. Päärynäpuita ja omenapuitakin oli. Silloin kun eno oli vielä paremmassa kunnossa, oli tontin toinen puoli vielä isona juurespuutarhana. Oli kohtalaisen iso perunamaa ja sen lisäksi lanttuja, punajuuria, porkkanoita, sipuleita, kaaleja ym. Kasvimaalla kasvoi salaattia, persiljaa, tilliä, kurpitsoja, kurkkuja, ruohosilpulia, pinaattia. Pihan perällä oli pitkänomainen piharakennus. Toisessa päässä oli korkeiden portaiden päässä ulkohuussi, sitten oli pesutupa-sauna, liiteri ja pieni hellahuone. Minua varten oli pihalle tehty myös vanhasta kanakopista ikkunaton leikkimökki. Se oli tosi pieni, sinne piti kömpiä pienestä luukusta, mutta se oli ihan mukava oma koppero. Fafa teki minulle myös nukenvaunut , joiden kuomu oli paikatusta säkkikankaasta, joka oli maalattu paksulla värillä valkoiseksi. Talo Hangonkylässä oli Evi-Tädin, mutta Eno asui siellä myös. Eno oli siis isäni eno, eli Famun ja Evi-Tädin veli. Eno oli ollut työssä satamassa ja oli kyllä jotenkin aina vieras omassa kodissaan. Enolla oli iso tammikaappi kulmakamarissa ja hetekan puolikas. Keittiön pieni pöytä ja sen ääressä oleva tuoli oli se enon paikka ikkunan vieressä, jossa hän aina istui. Myös korkeat sementtiset ulkorappuset olivat Enolle mieleinen paikka istuskella. Sisällä ”Sali” oli aina pyhitetty tädille, sinne Eno hädin tuskin suostui tulemaan. Sisävessaan ei olleenkaan. Sisävessa oli rakennettu myöhemmin eteiseen yläkertaan menevien portaiden alle. Eno kävi aina ulkohuusissa ja sanoi aina, että WC oli tädin. Salissa oli matala piironki, johon kuului korkea peili. Siitä kävin aina salaa katsomassa kokovartalokuvaani. Siihen aikaan eivät isot peilit olleet ollenkaan itsestäänselvyys. Meilläkään kotona ei sellaista ollut. Tuo peilipiironki on nykyään tyttärelläni Pirittalla. Salissa oli muutenkin kaikkea arvokasta tavaraa. Oli maljakkosarjoja ja kristallivaaseja, posliinisia koriste-esineitä ja hienoja vanhanaikaisia huonekaluja. Kaikkien huonekalujen, kuten sohvien ja tuolien päällä oli aina irtopäälliset, jotteivät alkuperäiset verhoilukankaat likaantuneet. Sälekaihtimet tai rullaverhot olivat aina alhaalla, etteivät tavarat kauhtuneet auringonvalossa. Minulla on perintönä Tädin salista muutama maljakko, iso peilipiironki (Pirittalla) ja 3-pöytäinen tarjoilupöytä sarja. Kerran kesässä minun tehtäviini kuului aina kaikkien salissa lasiovisessa kaapissa ja piironkien päällä olevien arvokkaiden astioiden ja esineiden pesu ja kuivaus. Voi että miten pelkäsin, että hajotan jotain. Jotkut esineet, kuten iso kristallimaljakko, olivat vielä hirveän painaviakin. Mutta koskaan en rikkonut mitään. Ja äitini kun on koko ikäni aina sanonut, että minulla on niin vetelä ote että on suoranainen ihme, että käsissäni yleensä pysyy mikään. Evi-tädin talon yläkerrassa oli mukava olla välillä omissa oloissaan. Siellä oli mandoliini, jolla soittelin korvakuulolta kaikenlaista. Siellä oli myös pinokaupalla vanhoja Katso-lehtiä, joista tein sanaristikoita ja kryptoja. Siellä myös kirjoittelin sinikantisiin vihkoihin kaikenlaisia tarinoita ja piirsin niihin kuvia. Useimmiten romanttisia rakkaustarinoita. Yläkerrassa oli myös valtava määrä mattorullia. Niissä oli enimmäkseen ulkomailta tuotuja painavia plyyshimattoja, jotka aina välillä vietiin rullistaan ulos tuulettumaan. Ei tietenkään aurinkoisena päivänä, etteivät kauhtuneet. Famu kävi aina välillä siivoamassa Hangonkylässä ja pesemässä pyykkejä. Pihan perällä oli saunan eteisessä iso muuripata, jossa pyykkiä varten kuumennettiin vesi. Pyykit käytiin huuhtomassa merenrannassa kesät talvet. Talvella se oli kamalaa puuhaa. Pyörän tarakalla oli märät höyryävät pyykit korissa. Ja ne painoivat! Vesi oli niin kylmää, että käsiä särki pitkän aikaan jälkeenkin päin. Sitten takaisin tultua olivat pyykit jäätyneet ja ne piti vielä ripustaa. Onneksi tämä talvipyykinpesu oli meikäläiselle ”harvinaista herkkua”, joka ei onneksi osunut kovin usein kohdalle. Kesällä maton pesu meressä ja pyykkien huuhtelu oli ihan mukavaa. Matka oli tietysti raskas, koska kaikki kuljetettiin pyörillä. Raskaampia mattoja myöhemmin kyllä kuljetettiin mopolla rantaan ja takaisin. Eno ja Evi-täti olivat kovia pelaamaan korttia. Evi-täti oli vain kauhean kova fuskaamaan ja Eno sanoi jatkuvasti. ”fuska inte”. Pelasimme myös myllyä ja tammea. Evi-täti oli jo työnsä puolesta hyvä ruoan laittaja, mutta Eno oli myös melkoinen kokki. Hän oli tietysti tottunut kokkailemaan Tädin merillä olon aikana. Hangonkylässä olen oppinut leikkaamaan lihasoppaan perunat pitkiksi lohkoiksi, eikä kuutioiksi. Kalaruokia syötiin paljon, eno, fafa ja isä kävivät verkoilla ja pitkällä siimalla kalassa ja ongellakin kävimme. Myöhempinä vuosina, kun ei enää ollut venettä ja käyty itse kalassa, käytiin rannassa tai torilla hakemassa kalaa. Minun suosikkini oli kampela. Mutta kaloja oli monenlaisia. Tietysti silakkaa, haukea, kuhaa, ahventa, ankeriasta. Ankerias jos kävi pitkään siimaan, niin se naulattiin päästään halkopinoon ja nahka vedettiin kuin pyjama pois päältä. Yäk! Pihan perällä ulkorakennuksen edustalla oli vahvarakenteinen vastakkain istuttava keinu, joka oli valkoiseksi maalattu. Samaa tukevaa rakennetta olivat tuoli ja puusohva. Puusohva oli meillä työhuoneessa ja nykyään Sannan ja Petrin terassilla ja valkoiseksi maalatut puutarhatuolit ovat olleet meillä olohuoneessa ja ovat nykyään mökillä, pikku mökin terassilla. Olivat alkuperäiseltä väriltään muistaakseni tulipunaiset tai vihreät. Täytyy miettiä. Jääkaappia ei aikanaan ollut, vaan ruokia säilytettiin kylmäkonttuurissa, kaivossa tai kellarissa. Leikkeleenä oli usein minun herkkuani hevosen lihaa, joka suolaisena säilyi hyvin. Maistui lähinnä siltä kuin tänä päivänä maistuu kylmäsavustettu poronliha, vähän mehevämpää. Hyvälle maistui setsuurilimpun päällä punakuorisen juuston kanssa. Yksi homma Hangonkylässä oli rikkaruohojen kitkentä ja harvennukset. Minä tietysti niiskutin koko ajan tehdessäni, mutta ei sitä siihen aikaan kukaan tajunnut, että olin allerginen. Toinen vaiva, mikä on selvinnyt minulle vasta aikuisena, on minun refluksitautini. Synnynnäinen vika, että ruokatorven läppä ei toimi ollenkaan. Se ilmeni lapsena sellaisena, että kaikki pitivät minua vähän kummallisena, kun en tykännyt limonaadista ollenkaan. Silloin ei kovin paljon herkkuja ollut ja vadelma limonaadi oli sellainen, mitä meille lapsille oli aina ostettu herkuksi. No, minä aina jätin oman pulloni auki, että hiilihapot olisi haihtunut ennen kuin juon. Enolla oli särkevät jalat, hänellä oli kai sodassa jalat paleltuneet ja niistä puuttui varpaita. Ei sitä silloin lapsena vielä ymmärtänyt, mitä on jatkuvan kivun kanssa eläminen. Eno oli hyväluontoinen kiltti ihminen, joka ei koskaan riidellyt kenenkään kanssa. Veljeni Kaj oli hänen elämänsä tärkein ihminen. Olin minäkin hänelle tärkeä. Eno matkusti Poriin minun rippijuhliinikin. Eno oli minun mielestäni komea mies, aivan Cary Grantin näköinen. Eno oli ollut Hangon satamassa työnjohtajana, samoin kuin Fafa. Enolla oli aina ruudullinen flanellipaita päällä, myös kesällä. Enon kanssa olimme myös Kaj ja minä mukana Viialan junaonnettomuudessa 50-luvulla. Olimme matkalla Porista Hankoon. Kaj istui ikkunapaikalla enon vieressä ja minä Kajta vastapäätä myös ikkunapaikalla. Juna alkoi heittelehtiä voimakkaasti ja kaatui sitten toiselle kyljelleen, jolloin sen puolen ikkunat kaikki särkyivät. Ihmiset huusivat ja minä tietysti mukana. Eno oli kuitenkin jo heti heittelehtimisen alkaessa tarttunut Kajn ohitse käsinojasta kiinni ja napannut minua ranteesta kiinni. Juna kun kaatui vastakkaiselle kyljelle, me jäimme roikkumaan ilmaan enon käsien varaan. Enoa saamme kiittää, että meille ei käynyt kuinkaan. Jos ei elinikäisiä traumoja lasketa. Niillehän enokaan ei mahtanut mitään. Mieleeni on jäänyt kuinka lasinsirpaleiden keskellä istui kalju mies jonka päästä vuoti verta. Ahtaanpaikankammoni on peräisin varmaan pelastautumisestamme ikkunoiden kautta kaivetusta onkalosta, jonne piti pujottautua ja toisessa päässä oli sotilaita kiskomassa meitä ulos. Se turpeen haju ja ahdas kaivanto, johon en millään olisi mennyt, on varmaan syy, että kärsin helposti ahtaassa paikassa ihan paniikkihäiriöstä. Kolme viimeistä vaunua junasta meni nurin hellemutkien vuoksi. Me olimme siinä keskimmäisessä kaatuneessa vaunussa. Meidät siirrettiin sitten muihin vaunuihin ja muistan kuinka konduktööri kierteli vaunusta toiseen huutaen meidän nimiämme kädessään meidän kuraantuneet todistuksemme. Vaatteet ja muut matkatavarat toimitettiin sitten raidallisissa VR:n säkeissä vasta päivien päästä Hangon asemalle, Se oli tietenkin viimeinen asema, jonne tavarat tulivat. Sieltä sitten kävimme tunnistamassa sieltä suopellosta poimittujen tavaroiden joukosta omiamme. Ja kaikkia ei koskaan tullut. Silloin ei ollut Hangossa meillä puhelimia, joten äiti Porissa ja Hangon väki olivat vain uutisten varassa tapahtumasta informoitaessa. Fafa kävi sitten lennättimestä soittamassa, kun olimme saapuneet perille. Sitten keittiötuolien kanssa saimme selittää selviytymistarinamme ja eno oli kyllä meidän sankarimme.
